Minä olen nyt "pyörinyt" koiramaailmassa sen reilu kymmenen vuotta. Ei sitä olisi uskonut kun Ronja meille tuli -90 luvun lopulla että tähän päätyy missä nyt on. Ronja kun tuli meille "vahingossa" kaverilta, jonka lapsella oli allergiaoireita. Ensimmäinen vuosi oli Ronjan kanssa se hankalin, taistelua siitä kuka on pomo, sekä taistelua siitä mitä pelätään ja mitä ei. Ronjan elämänalku kun ei ole ollut se parhain (kiinni pihalla narussa 24/7, josta ystävämme hänet haki pois) ja luonnetta kun tytöstä löytyy jo rotujensa puolesta (rottweiler - docermanni - sakemanni sekoitus). Ronja söi meillä kaiken yksin jäätyään, ei ollut kummallista että eteinen näytti olevan kuin lumimyrskyn jäljiltä tyynyn täytteiden levittyä pitkin. Kävin myös vaihtamassa pankkikorttini, ei ole koskaan hävettänyt niin paljoa viedä korttia johon on hampailla upotettu pankista saatu nahkatasku kiinni, sanoen:" mun koirani vähän maistoi sitä, tää ei taida enää toimia". Jostain syystä pankkitädin ilme oli ennemminkin osaaottava kuin huvittunut. Mutta siinä opittiin, kantapään kautta tosin, mutta opittiin. Harrastettiin omaehtoisesti metsälenkkejä, tokoa ja minä luin kaiken materiaalin mitä käteeni sain koiran kouluttamisesta. Itku tuli kun löysin lattialta veitsen kahva syötynä, juuri kun ajattelin että ehkä sopeudumme toisiimme. Ronja kävi myös Eeron niskaan kiinni, kun Eero ajasti videoita. Siihen aikaan kun Eero oli kotona vain lauantaisin, jos rekka ei vaatinut korjausta. Ronja oli ilmeisesti sitä mieltä että Eero ei kuulu perheeseen, mutta siitäkin selvittiin. Tein jopa oman täyden A4 vihon koiran kouluttamisesta itselleni, kera Ronjan kuvien. Se on vieläkin tallella :). Koskaan en ole saanut Ronjalta pois vihaa karvalakkeja kohtaan, ne pelottavat edelleen. Eli parannettavaa löytyy, mutta onneksi karvalakkeja on käytössä enää harvoilla.  Mutta siitä kaikki lähti, rakkaus koiraan eläimenä, lemmikkinä, perheenjäsenenä.

Ronja mökin pihalla.

Tämän jälkeen heräsi pian ajatus siitä että haluamme koiranpennun, Ronjalle kaverin. Ei pelastettua, vaikka se olisikin ehkä eettisesti oikein, mutta pennun, jotta se olisi "tabula rasa" meille tullessaan. Saamme kouluttaa sitä "miten haluamme" alusta asti. Joten hankimme Empun, kävimme koirakoulussa, harjoittelimme ahkerasti ja aloitimme sen joka on jäänyt päälle, koiranäyttelyt. Emppu kävi Moision koululla Salossa pentunäyttelyssä, se ei mennyt ihan putkeen. En kyllä muista edes sijoitusta, mutta Empun kulmahammas jäi kiinni trikoisiini jolloin koko housut meinasi tippua.. Jostain syystä se aiheutti kovastikin naurupyrskähdyksiä katsomossa. Toinen näyttely oli tietenkin heti seuraavana Suomen suurin näyttely Voittaja -2001. Siellä Emppu hoksasi junnuikäsenä hormonihyrränä katsomossa juoksuaan aloittelevan tai muuten vain ihanalle tuoksuvan tytön ja syöksyi katsomoon, kun olisi pitänyt juosta kauniisti muiden kanssa ympyrää.. Ja taas oli tomaatti päivän väri...

 Emppu noin 12 viikkoisena

Mutta jotain se muutti, koska edelleen me näyttelyissä käydään vaihtelevalla menestyksellä. Empulla kun todettiin vuoden ikäisenä purentavika (reipas alapurenta) ja se ura päättyi siihen, mutta kipinä vielä oli.. Ja kun aloimme Janican hyvällä avustuksella etsimään seuraava pentua, halusimme näytelykoiran. Kerroimme sen kasvattajillekin, joilta mietimme pentua, koska jokaikinen koirakirja kertoo että jos haluaa näyttelykoiran niin kerro aikeesi, ettet halua "kotikoiraa" ja saat sen mahdollisen näyttelytähden. Pah. Nykyään näen punaista heti, jos kuulen jonkun etsivän näyttelykoiraa, ei onnistu. Ei käy, ihan hanurista jne. Koira on kuitenkin pohjimmiltaan perheenjäsen, ystävä, lemmikki. Jos joku kasvattaja voi taata kasvattavansa vain näyttelytähtiä, sillä on tosi hyvä ennustajankyky tai -pallo. Koska mistä sen tietää mitä tapahtuu koiran ensimmäisenä vuonna, jos se astuu kuoppaan väärin rikkoo itsensä ja joutuu esimerkiksi leikkaukseen, siinä on sitten sen näyttelytähden liikkeet pilalla, ehkä. Ylipäänsä kun puhutaan koiran kasvamisesta niin siihen vaikuttaa geeniperimä eli genotyyppi ja ympäristö, josta muodostuu fenotyyppi . Asioita, joista vain geeneihin voi kasvattaja vaikuttaa ja siinäkin voi tulla yllätyksiä vastaan, kohtalo kun on elämän mysteeri. Mutta joo.

Tässäkö tavoite?!? Kuva Lahden näyttelystä 2010 ryhmäkehässä FCI 2 -ryhmä.

Ei Pepistäkään joka meille seuraavaksi tuli tullut näyttelytähteä, luonto halusi sitten kai toisin. Mutta Peppi totutettiin näyttelyihin jo pienestä pitäen, Peppi oli mukana meidän kanssa katsomassa näyttelyissä ja opetteli sen ilmapiirin samalla. Ja onhan Peppi käynyt näyttelyissä ei sitä käy kieltäminen, mutta Pepillä on perinnöllinen lonkka- sekä kyynärnivel dysplasia, joka ajoittain oireilee ontumisena, ja sen pohjalta on Pepin kanssa aina menty Pepin tahtiin. Silti Peppi on aivan mahtava nöffi, ketään ei voi rakastaa enempää ehdoitta kuin Peppi tekee. Samoihin aikoihin meille tullut Mack, ei sekään ollut näyttelytähti, Mack kärsi iho-ongelmista, joka kesäinen Hot Spot oli tuttu asia. Ja aina karvat lähti matkalle, mutta myös Mack kävi parissa näyttelyssä. Kyllä se oli "upea" ilmestys, Mack kun piti siitä, ylpeänä juoksi kehässä pää korkealla rinta röyheenä, ja näytti ihan hirveltä :D. Ihana mies. Se juoksi aina kotonakin pitkin puskia kuin hirvi, me aina mietittiin että miten se ei loukkaa itseään oksiin ja risuihin, kun rytinä vain kävi niin kuin hirvillä tapana on pää oksia viistäen. Mutta aina vain se näyttelykipinä eli.. omituista..

 Martha Joensuussa 2010.

Marthan meille tullessa, ei etsitty enää näyttelytähteä, etsittiin ruskea kivaa, tervettä nöffiä. Niin se maailma ja mielipiteet muuttuu. Mutta saimme sen mitä halusimme, Martha ei koskaan sairastellut ennen sitä viimeistä ja hengen vienyttä lymfoomaa. Marthakin kävi näyttelyissä, ja sai muutaman erinomaisen arvostelunkin. Päähän ei Marthalla ollut ulkonäöllisesti mikään vahvin osa-alue ja runkoakin Martha sai vasta neljä vuotiaana, Eero suunnitteli mukavaa näyttelyturneeta juuri ennen Marthan sairastumista, ja se turnee jäi vain haaveeksi. Silti ikuisesti Marthaa kaivaten, kyyneleet nousevat edelleen silmiin häntä ajatellessani. Paljon hävisi meidän laumasta Marthan matkassa. Marthan meille tulon jälkeen, saimme näyttelyihin liittyvän idean vielä lisää. Ehkä ruotsin kontaktien rohkaisemana halusin nähdä livenä Marthan isän ja vuonna 2006 kävimme ensimäisen kerran myös Tanskan Gold Cup näyttelyssä. Näyttely on nelipäiväinen, joka toinen päivä on urokset ja nartut, viimeisen päivän kruunaa itse Gold Cup, johon osallistuu kaikkien luokkien sijoittuneet vai voittajat. Erikoisuutena kärryluokka, johon jokainen tekee nöffilleen oman vetokärryn. Sen on joka vuosi voittanut sama pari, kera koppalakin. Kuitenkin, palkintona itse Gold Cup:sta on kultainen nöffi patsas, kera maineen ja kunnian. Se matka osoittautui hedelmälliseksi siinä mielessä, että siitä lähtien olemme käyneet siellä aina kuin se on ollut mahdollista lomien ja muiden suhteen. Olemme saaneet paljon ulkomaalaisia ystäviä, nähneet koiria livenä, joita ei koskaan näe Suomessa ja kaikki ovat näyttelyihin hurahtaneita :D... Omituista.

  

Gold Cup:n kärryluokka, vuotta en nyt muista.

 

King on meille tullut Marthan jälkeen, sähköpostissa kysyttiin näyttelyistä kiinnostunutta kotia. No King on käynyt muutaman näyttelyn, erkkarissa jne. Mutta King ei pidä siitä kaunistautumisesta mikä siihen liittyy ennen näyttelyyn pääsyä. Eikä sillä ole oikein koskaan ollut kunnon turkkia, ennemmin se näyttää siltä pohjalta leijonanharja koiralta. Joten hänen kohdallaan päädyimme yhteistulokseen, ettemme halua kiusata turhia, katsotaan, ehkä vielä joskus jossain King käy, mutta säännölliseen näyttelyelämään hänestä ei ole. Mikä sitten edelleen pitää yllä sitä näyttely kipinää?!? Miksi ihminen haluaa maksaa itsensä kipeäksi siitä että saa toisen arvostelemaan sen oman rakkaan koiransa, ja parhaimmillaan käteen jää paperilappu sekä yksi muovinen nauha. Eikä ne ihmiset siellä näyttelykehässä niin fiksuilta aina näytä, juostaan ympyrää liian pienessä kehässä, kompastellaan kuoppiin ulkonäyttelyssä, sisällä liukastellaan lattiamateriaalin johdosta, joten mikä se on mikä sinne näyttelyihin vetää?!? 

Nalan meille tullessa tiesimme että koira on sijoituskoira, sopimus sanoo että voimme käyttää Nalaa näyttelyissä jos haluamme, mutta periaatteessa Janica vie hänet itse jos haluaa johonkin tiettyyn näyttelyyn tietylle tuomarille jne. Koska esimerkiksi jalostuskäyttö vaatii tietyn näyttelytuloksen tai arvioinnin.  Joten taas aloitettiin ihan alusta, pentunäyttelyistä, match show:ssa Nala kävi jo heti kun rokotukset oli kunnossa. Oltiin Lohjan Mustin & Mirrin pihalla, eikä kukaan tahtonut uskoa Nalan ikää, niin hienosti meni. Mutta onko ihme, jos harjoittelut on tehty keskellä peltoa lehmien vieressä, naapurin lasten ajellessa mönkkärillä jne. Ja taas mentiin.. Mietittiin mihin näyttelyyn mennä, minne on kiva matka ja miten työt lomittuu siihen sekaan. Nala kävi sen lisäksi Latviassa Janican kanssa pentuluokissa, itse emme ole koskaan päässeet käymään Latviassa. Tallinnaa pidemmälle ei virokaan ole tullut tutuksi, ehkä se olisi hyvä seuraava tavoite?!?!?

Nala Siuntion Match Show:ssa, isojen pentujen  kolmonen.

Nalan kanssa on kierretty siis jonkun verran, mutta viime vuotisesta nöffien tilastonumerosta sen huomaa, ettei Nala ole käynyt yhdessäkään näyttelyssä. Onko näyttelykipinä sammunut?!? Ei toki. Viime vuoden keväällä oli meillä muutto uuteen asuntoon pakon sanelemana, minä sairastin koko syksyn vuonna 2009 ja epäselvä tilanne laukesi siihen, että vanha asuintalomme oli homeessa. Kevät siis meni asioita järjestellessä, pelätessä sairastumista, selvitellessä miten saada tavarat pois ilman homeitiöiden mukana tuloa. Kesäksi 2010 muutimme tapamme mukaan mökille, eikä koiranäyttelyt tuntuneet tärkeältä. Saimme selityksen sille miksi Pepillä on jatkuvia korvatulehduksia, miksi Marthan silmät vuotivat kotona. Selviytyminen muuttui pääasiaksi, koko perheemme terveys ja tulevaisuus. Enkä ikinä olisi selvinnyt siitä ilman rakkaitani, Eeroa, nöffejämme ja kissaamme. Kesän kääntyessä syksyyn, Martha sairastui ja menehtyi, ja elämä teki temput, minä sairastuin. Silti seurasin aktiivisesti koiramaailman tapahtumia. Katsoin kaikki näyttelytulokset, etsin mielenkiintoiset koirat netistä, luin lisää koirien ruokinnasta, genetiikasta, perinnöllisistä sairauksista ja etsin tietoa koirien syövistä. Mietin olisiko talomme homevaurio voinut altistaa Marthan syövälle, mitä olisin voinut tehdä toisin. Mutta se kipinä eli, pienenä sisällä, mutta eli. Aloimme pohtia, että kaikkien koiriemme väri on musta, Martha oli se väripilkku, ruskea ja varta vasten etsitty. Luin taas lisää ja etsin, törmäsin jatkuvasti Lord Byronin runoon nöffilleen Boatswainille:

Near this Spot
are deposited the Remains of one
who possessed Beauty without Vanity,
Strength without Insolence,
Courage without Ferosity,
and all the virtues of Man without his Vices.

This praise, which would be unmeaning Flattery
if inscribed over human Ashes,
is but a just tribute to the Memory of
BOATSWAIN, a DOG,
who was born in Newfoundland May 1803
and died at Newstead Nov. 18, 1808.

When some proud Son of Man returns to Earth,
Unknown by Glory, but upheld by Birth,
The sculptor’s art exhausts the pomp of woe,
And storied urns record who rests below.
When all is done, upon the Tomb is seen,
Not what he was, but what he should have been.
But the poor Dog, in life the firmest friend,
The first to welcome, foremost to defend,
Whose honest heart is still his Master’s own,
Who labours, fights, lives, breathes for him alone,
Unhonoured falls, unnoticed all his worth,
Denied in heaven the Soul he held on earth –
While man, vain insect! hopes to be forgiven,
And claims himself a sole exclusive heaven.

Oh man! thou feeble tenant of an hour,
Debased by slavery, or corrupt by power –
Who knows thee well must quit thee with disgust,
Degraded mass of animated dust!
Thy love is lust, thy friendship all a cheat,
Thy tongue hypocrisy, thy heart deceit!
By nature vile, ennobled but by name,
Each kindred brute might bid thee blush for shame.
Ye, who perchance behold this simple urn,
Pass on – it honors none you wish to mourn.
To mark a friend’s remains these stones arise;
I never knew but one – and here he lies.

(lähde: Vikipedia)

Päädyin etsimään valko-mustaa nöffiä, hyvillä geeneillä tietenkin, siis terve ja hyväkäytöksinen :). Ja se haave kasvoi. Mutta taas elämä muutti asioita ja pitkien keskustelujen jälkeen saimme rakkaalta ystävältämme Sophian. Ja kasvattaja esitti pyynnön, tiedän mielipiteesi kasvattamisesta, mutta voisitko käyttää Sophiaa muutamassa näyttelyssä. Vastaus oli automaattisesti:"totta kai, ei ole esteitä" ja siitä se sitten taas lähti. Nala on nyt avoimen luokan narttu, mukana erikoisnäyttelyssä 2011, jossa Sophia aloitti näyttelyuransa olemassa BIS-pentu. Ja nyt on taas aloitettu alusta eli pentunäyttelyistä. Pidän niitä suuressa arvossa jo senkin vuoksi, että niistä saa paljon kokemuksia pennulle, on muita koiria, ihmisiä ja ääniä.. On ulko- ja sisänäyttelyä tarjolla, ja taas Nala ja Sophia on ilmoitettu jo tämän vuoden niin Winner- kuin Voittaja näyttelyynkin. Nala avoimiin tyttöihin ja Sophialle se on ensimmäinen virallinen näyttely junioriluokassa. Listaa on jo meistä molemmat katsoneet alkuvuodelle, mihin näyttelyyn voisi mennä, mille tuomarille ja millaisen matkan päähän, mitkä päivät pitää pyytää vapaata. Hassua :D. Pohdittu on jo ensi vuoden kesääkin, koiramme on saatava mukaan Gold Cup:iin, nyt kun matka on helpottunut. Ruotsiin ei tarvitse enää vuoden vaihteen jälkeen Rabies vasta-ainetestiä, joka on kerran Nalalta otettu. Joten ovet ovat avoinna ja kipinä on melkein liekissä :D.

 Ja parhaimmillaan ne poseeraukuvat näyttää tältä, väittätekö ettei ollut kivaa niin tuomarilla kuin mammallakin :D

 

Mutta silti, aina on hyvä pysähtyä ja miettiä, miksi?! Miksi teen tämän?!? Kerta toisensa jälkeen parin muovinarun tähden ei kuulosta kovin fiksulta. Mutta kaikki ne ystävät jotka olemme vuosien varrella saaneet näyttelyistä, ovat varmasti tallella. Vaikka näyttelyt ovatkin ehkä kokeneet inflaatiota korkeiden hintojensa tähden. Eikä ne palkinnot ole kasvaneet hintojen myötä, sinne mennään, mutta eivät ne ole syy miksi käydä näyttelyissä. Koiranäyttelyissä on myös ikäviä piirteitä, kateutta, kaksimielisyyttä, haukkumisia jne. Kuka uskoo mihinkin, eikä ne tuo näyttelyihin yhtään enempää hohdokkuutta ennemminkin toistapäin. Silti pakkaamme koiria ajatellen ostamamme asuntoauton usein viikonloppuna ennen kukonlaulua kahden tunnin yöunien ja koiran pesun jälkeen ja lähdemme näyttelyyn. Kyllä ihmisen pitää olla hiukan hullu :D, koska vielä nauttii siitä. Eikä loogista selitystä taida koskaan löytyä, niihin näyttelyihin vain hurahtaa, jos niitä jää pitkäksi aikaa väliin, huomaa kaipuun takaisin.

Sitten niitä tavoitteita. Minulle on aina ollut pääasia että koira nauttii näyttelyissä olostaan, koskaan en ole pakottanut ketään mihinkään. Eihän se koira edes esiinny edukseen siinä kohtaan, jos ei pidä olostansa. Ja puhuin siitä ruotsin aukeamisesta vuoden vaihteessa. Joten olisiko ihan hullu tavoite nähdä uusia paikkoja, jopa maita koiranäyttelyiden ohella. käydä katsomassa muiden maiden nöffipopulaation tasoa ja olla taas fiksumpi (tokko se enää onnistuu, kun ei ole tähänkään mennessä onnistunut). Me emme meinaan olekaan käyneet ruotsissa ihan hetkeen, ja se Viro on ihan tuntematonta aluetta, ellei sitten halua mennä jopa eurooppaan saakka. Siinä sivussa on ihan kiva jos koirat pärjäävätkin, mutta pääasia on että ne näkee maailmaa meidän matkassa, eikö?!?!? Ja ehkä se valkoinen mustin merkein oleva nöffi elää ajatuksissa, koska joskus miettinyt jopa omia pentujen tekoa, ei sitä tulevaisuutta voi koskaan tietää ;)

 

Anu